Halldór (Kiljan) Laxness

1902-1998
Nobelin kirjallisuuspalkinto 1955

Nobel-kirjailija Halldór (Kiljan) Laxness on kaikkien aikojen tunnetuin islantilainen kertoja. Kotimaassaan hän oli pitkään kiistelty ja aiheutti kissanhännän vetoa lähinnä yhteiskuntakriittisten keskustelujen ja monien kantaaottavien esseittensä takia. Samoin ehkä siksi, että hänellä oli ainutlaatuinen valmius asettaa omat niin poliittiset kuin kirjalliset näkökantansa jatkuvan uudelleentarkastelun kohteeksi. Siten esimerkiksi hänen suurten romaanisarjojensa jälkeen tuli vaihe, jolloin hän väitti näytelmä on ainoa oikea ilmaisulaji. Samalla tavalla hän asetti ajoittan esseen muotona muita kirjallisuuden lajeja korkeammalle. Paluu pitkän taon jälkeen takaisin romaanin pariin tapahtui vuonna 1968 teoksella Jäätikön jumalat, jota voidaan kutsua postmodernistiseksi teokseksi. Siinä kuten jo aiemminkin hän oli tyylillisesti useita vuosia edellä aikaansa.

Halldór Guðjónsson oli ainoastaan 17 vuotias, kun hänen ensimmäinen romaaninsa Barn náttúrunnar ilmestyi. Se oli melodramaattinen rakkaustarina, jossa todellinen luonnonlapsi, talonpoikaistyttö Hulda elää luonnonhelmassa kaukana yhteiskunnan säännöistä. Meren yli saapuu varakas islantilainen etsimään yksinkertaista elämää. Kirja on kirjoitettu Rousseaun ja Hamsunin hengessä kuten myös toinen nuoruuden teos Undir Helgahnúk (1924).

Matkustettuaan huonosti varustettuna ympäri Pohjolaa ja sodan runtelemaa Eurooppaa Halldór kirjoitti kaksi teosta, jotka antoivat aiheen usein lainattuun Kristján Albertssonin Vaka-lehdessä olleen kirjoituksen otsikkoon: "Loksins, loksins..." eli "Vihdoinkin, vihdoinkin...". Lopultakin Islanti oli saanut suuren kirjailijan. Matkansa aikana Halldór kääntyi katolilaiseksi, otti lisänimen Kiljan irlantilaisen pyhimyksen mukaan ja muutti nimensä Laxnessiksi, lapsuuskotinsa mukaan. Kiljan-nimen käytöstä hän luopui kuitenkin myöhemmin. Halldór aikoi vakavissaan mennä luostariin ja matkusti kotimaahansa sanomaan hyvästit maallisuudelle. Luostariin menon sijasta syntyi romaani Vefarinn mikli frá Kasmír, ensimmäinen nykyaikainen islantilainen romaani. Se on myrskyisä teos modernin ajan ihmisestä Sveinn Elliðistä ja hänen mittelöistään itsensä ja aikansa eurooppalaisten aatevirtausten kanssa. Levoton ja etsivä mieli saa hänet matkustamaan ympäri Eurooppaa, ja lopulta hän päätyy ratkaisuun, jota kirjailija itse harkitsi. Hän luopuu maallisuudesta ja menee luostariin. Elämä luostarin ulkopuolella jatkaa kulkuaan, mutta päähenkilö ei löydä vastauksia kysymyksiinsä.

Kirjailija jatkoi matkusteluaan, ja siirtyi seuraavaksi USAhan. Samoin kuin monet aikansa intellektuellit, hän päätyi sosialismiin. Palattuaan Islantiin hän ilmaisi ajatuksiaan esseekokoelmassaan Alþýðubókin, 1929 (kansankirja), jossa julistautui vasemmistososialistiksi ja puhui yhteiskunnan modernisoinnin ja kehityksen puolesta. Hän ilmoitti, että kansalle olisi ollut enemmän hyötyä, jos hän olisi antanut kaikille hammasharjan. Koska hänellä ei ollut kuitenkaan siihen varaa, kirja sai kelvata. Tämän jälkeen alkoi suurten romaanien ja realismin aika.

1930-luvulla syntyi kolme romaaniantologiaa. Niistä ensimmäinen oli Salka Valka (1931-32), jossa samanniminen työläisnainen raataa koko elämänsä kalaperkaamossa voidakseen edes maksaa joskus omat hautajaisensa. Yhteiskunta koetaan nuoren naisen kehityksen kautta. Salka Valkan kuvausta on ihailtu ja siitä on tehty sekä näytelmä-, elokuva- että kuunnelmaversioita.

Seuraavassa teoksessa Läpi harmaan kiven (1934-35), Laxness kuvasi islantilaista talonpoikaa. Bjartur on rehellisin ja itsenäisin Islannin itsenäisistä talonpojista. Lammasta hän pitää hyvinvointinsa lähteenä, mikään vaiva sen eteen ei ole liian suuri eikä mikään uhraus liikaa. Itsenäisyydestään huolimatta Bjarturin osa on kuulua yhteiskuntaan ja sen köyhistä köyhimpiin. Kirja herätti voimakasta keskustelua ja kritiikkiä monelta taholta sen asettaessa epäedulliseen valoon yhteisosto-osuuskunnan, jonka olisi pitänyt hyödyttää Bjarturia eikä aiheuttaa hänen tuhoaan. Laxnessin sanotaan samalla, kun hän ankkuroi Bjarturin persoonallisuuden tiukasti islantilaisuuteen, löytäneen ihmisen universaalisuuden.

Kolmas suurten romaanien sarjassa oli neliosainen Maan valo (1937-40), jonka päähenkilö on kunnanvaivainen, Ólafur Kárason Ljósvíkingur, kansanrunoilija ja haaveilija. Laxness oli löytänyt esikuvakseen runoilija Magnús Hjaltasonin, joka eli kaksi vuosisataa aikaisemmin. Kauneutta janoava Ólafur Kárason ei saa rauhassa elää ja hahmottaa maailmaa runoilijamielensä kautta, vaan joutuu puristuksiin yhteiskunnan ja sen ideologioiden kanssa. Kirja tekee narreja silloisista vallanpitäjistä, jotka aikalaisten oli helppo tunnistaa.

1940-luvulla Laxness jatkoi yhteiskunnallista arvosteluaan ja kannanottojaan romaanimuodossa. Islannin kellossa (1943-45) kaksi tarinaa nivoutuu yhteen. Toinen tarina kertoo rikoksesta, jossa islantilainen talonpoika surmaa Tanskan kuninkaan lähetin, toinen on käsikirjoitusten tutkija ja keräilijä Árni Árnasonin ja Snæfríðurin monisäikeinen rakkaustarina. Kerrontaan kietoutuvat myös vanhat kansantarinat. Kun tanskalaiset joutuvat rahavaikeuksiin, Islantia tarjotaan saksalaisille kolmesta tynnyrillisestä kultaa. Kirja on moniselitteinen ja vertauskuvallinen, ja se on tulkittu arvosteluksi Islannin ja USAn suhdetta kohtaan. Siitä on peräisin usein lainattu lause: "Lihava palvelija ei ole suuri mies. Ruoskittu orja on suuri mies, sillä hänen rinnassaan asuu vapaus".

Teema jatkuu toisentyyppisessä teoksessa Atomiasema (1948), jossa vasta maaltatullut nuori tyttö Uggla on kertojana. Hän pääsee kotiapulaiseksi islantilaisen valtiomiehen kotiin, jossa sotilasaliittoon liittymistä valmistellaan, ja seuraa viattomin silmin tapahtumien kulkua. Ugglalta puuttuvat kaikki edellytykset ymmärtää kokemaansa, mutta taustalla on kaikkitietävä kertoja ja kirjailija. Laxnessin tarkoitus oli tölväistä maansa päättäjiä, ja kirjan ilmestyttyä häntä syytettiin itsekontrollin menetyksestä. Kirjan kääntämistä muille kielille yritettiin estää; usko romaanin vaikutusvaltaan oli suuri.

Islannin kirjallinen kansallisaarre, muinaissaagat, kiehtoivat Laxnessia ja hän halusi muuttaa niiden ympärillä käytävää keskustelua avoimempaan suuntaan. Yhdessä tutkija Sigurður Nordalin kanssa hän oli sitä mieltä, että saagoja tulisi ennenkaikkea tarkastella kirjallisuuden lajina ei historiana, mutta että niiden kirjallinen arvo oli kiistaton vielä tänäkin päivänä. Laxnessin julkaisemia nykyaikaistettuja painoksia saagoista ei otettu suopeasti vastaan, jotkut pitivät niitä suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Samaan aikaan Laxness paneutui muinaiseen sanastoon ja tyyliin valmistellessaan seuraavaa romaaniaan Laulu sankareista (1952) ja väitetäänkin, ettei nyt omaksuttu tyyli koskaan hävinnyt hänen töistään. Hän teki teokselle kahdeksan käsikirjoitusta päämääränään olla käyttämättä 1300-lukua myöhäisempiä sanoja. Laulu sankareista parodioi Veriveljien saagaa ja sen väkivaltaista sankari-ihannetta. Myös Olavi Pyhän hahmo kummittelee teoksessa pienenä lihavana sadistina, jonka vallankäytölle kristinusko on sopiva ase. Teos herätti suurta närkästystä, mutta kolme vuotta myöhemmin myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto vaiensi arvostelun.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen seurasi Laxnessin värikkään uran taoistisuuteen suuntautunut vaihe kirjassa Lapsuuden maisema (1957). Seuraavan teoksen Kivinen paratiisi (1960) henkilöiden teot eivät ole samalla tavalla riippuvaisia yhteiskunnallisesta todellisuudesta kuin aikaisempien romaanien henkilöiden. Islantilainen talonpoika valitsee elämän mormoniyhteisössä Utahissa, mutta loppujen lopuksi kuitenkin päätyy latomaan kiviä kotiniityn kiviaitaan. Kolme vuotta myöhemmin esseekokoelmassa Skáldatimi (1963) Laxness tekee tilinsä selväksi sosialismin ja aikaisempien esseidensä kanssa. Vierailustaan Stalinin Neuvostoliitossa hän kertoo uskoneensa sen, mitä kuuli ja tahtoi uskoa, mutta kieltäytyneensä uskomasta sitä, mitä näki.

1960-luvulla Laxness kirjoitti näytelmiä, mutta palasi romaanin pariin teoksessa Jäätikön jumalat, (1968) jatkaen samalla uusien ilmaisumuotojen etsintää. Muodoltaan Jäätikön jumalat on katkeilevalla tyylillä kirjoitettu raporttiromaani, jossa nuoren teologin tehtävänä on selvittää, miksi pappi Jón Prímus ei suorita virkavelvollisuuksiaan. Kirjassa Laxness asettaa kyseenalaiseksi kirjoitetun sanan mahdollisuudet heijastaa todellisuutta. Hän kirjoitti tämän jälkeen vielä kaksi näytelmää sekä kaksi romaania Pitäjänkertomus (1970) ja Guðsgjafaþula (1972), kunnes siirtyi kirjoittamaan elämänkertateoksia. Teokset Í túninu heima (1975), Úngur ég var (1978) ja Grikklandsárið (1980) päättivät hänen kirjallisen uransa. Koko uransa ajan Laxness kirjoitti myös kepeäsävyisiä runoja sekä novelleja, joissa hänen aatteellinen etsintänsä toistuu.

Halldór Laxnessin teoksia:

Vefarinn miksli frá Kasmír (1927), romaani
Salka Valka, (1931-32), romaani, suom. Salka Valka
Sjálfstætt fólk, (1934-35), romaani, suom. Läpi harmaan kiven
Heimsljós, (1937-40), romaani, suom. Maan valo
Íslandsklukkan, 1943-45), romaani, suom. Islannin kello
Atómstöðin, (1948), romaani, suom. Atomiasema
Gerpla, (1952), romaani, suom. Laulu sankareista
Brekkukotsannáll, (1957), romaani,suom. Lapsuuden maisema
Paradísarheimt, (1960), romaani, suom. Kivinen paratiisi
Kristnihald undir jökli, (1968), romaani, suom. Jäätikön jumalat
Innansveitarkronika, (1970), romaani, suom. Pitäjänkertomus
Guðsgjafaþula, (1972), romaani, suom. Laulu luojan antimista
Í túninu heima, (1975), romaani
Úngur eg var, (1976), romaani
Grikklandsárið, (1980), romaani
Smásögur, (2000), novelleja

Laxnessin teoksia on käännetty kymmenille eri kielille ja hänen teoksiaan on julkaistu eri nimikkeiden alla.