Kirjallisuus
Modernismin läpimurto Islannin proosakirjallisuudessa
Vaikka vasta 50-lukua voidaan pitää Islannin kirjallisuudessa modernismin vuosikymmenenä, on sen juuret jo I maailmansodan jälkeisessä ajassa. Tietoyhteyksien paraneminen ja kaupungistumisen alkaminen toi monin tavoin eristäytyneeseen Islantiin muualta maailmaa uusia aatteita. Yhteiskuntatietoisuus kasvoi ja kirjallista puritismia vastaan taisteltiin radikaalein ajatuksin.
Modernismin uranuurtajana Islannissa pidetään teräväsanaista yhteiskuntakriitikkoa ja sosialistia Žórbergur Žóršarsonia (1889-1974) ja hänen teostaan Bréf til Lįru, 1924 (~Kirjeitä Lauralle). Žóršason kehitti omaperäisen kirjallisuuden lajin, jossa hän yhdisteli mm. kirjeitä, anekdootteja ja muistelmia erikoisella tavalla usein omaelämänkerrallisiin kehyksiin. Yhteiskuntarealistinen kirjallisuus nousi kukoistukseen 1930- ja 1940-luvuilla. Silloin Islannin suuri nimi, maan proosakirjallisuuden merkittävin uudistaja, Nobel-kirjailija Halldór Kiljan Laxness (1902-1998) kirjoitti ensimmäiset merkittävät romaaninsa ja vavahdutti yhteiskuntaa käsittelemällä täysin uudella tavalla perinteisesti niin pyhänä pidettyä saagakirjallisuutta. Kun toinen maailmansota syttyi, kansainvälistyminen oli Islannissakin edessä.
Islannin kirjallisuuden siirtymistä modernismiin pohjustivat rajut yhteiskunnalliset muutokset toisen maailman sodan aikana ja sen päätyttyä. Maa irrottautui lopullisesti Tanskan vallan alaisuudesta ja julistautui itsenäiseksi, englantilaiset ja myöhemmin amerikkalaiset miehittivät maan. Islanti liittyi Natoon 1949 ja Keflavikiin perustettiin USA:n sotilastukikohta 1951. Kalastuksesta tuli pääelinkeino, maalta muutto voimistui ja talous koheni nopeasti. Suhtautuminen ulkomaalaisiin oli voimakkaan ristiriitaista, mutta samalla kuitenkin heidän läsnäolonsa sai islantilaiset etsimään identiteettiään ja vaikutti kirjallisuuden perinpohjaiseen ja nopeaan uudistumiseen. Muutokset alkoivat 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa näkyä ensin runoudessa, mutta taustalla kypsyi joukko merkittäviä prosaisteja, joista osa edelleen, lähes puolivuosisataa myöhemmin, vaikuttaa ja kirjoittaa.
Koska kirjallisuudella on ollut huomattava merkitys Islannille, sen kielen ja kulttuurin olemassaololle, saivat kirjallisen tyylin uudistajat vastaansa ehkä tavallista voimakkaamman protestiaallon. Perinteistä irrottautuminen alkaa kuitenkin näkyä proosakirjallisuudessa 1950-luvun alkupuolen novelleissa. Perinteisen realistisen kuvauksen tilalle astuu abstrakti ajattelu, ihmisen sielunsyöväreiden tutkiminen ja hetkellisten tunnelmien ja tuntemusten välittäminen. Uudentyyppisten novellien kirjoittajista Įsta Siguršardóttir (1930-1972) kuvaa mestarillisesti pienen ihmisen yksinäisyyttä, epätoivoa ja yhteiskunnallista syrjäytymistä. Vaikka Įsta herättikin 1950-luvulla närkästystä siveettömiksi ja suorasukaisiksi koetuilla novelleillaan, hän oli myös ihasteltu ja kiitetty. Įsta on edelleenkin Islannin luetuimpia novellisteja. Novellien uudistajiin kuuluivat myös Jón Óskar, Steinar Sigurjónsson, Geir Kristjįnsson ja Thor Viljįlmsson (s. 1925), joista viimeksi mainittua pidetään yhtenä Islannin tämän vuosisadan jälkipuoliskon merkittävimpinä kirjailijana. Thor aloitti novellikokoelmalla v. 1950 Mašurinn er alltaf einn, joka monin tavoin eroaa perinteisestä kirjoitustyylistä. Siinä on mm. matkamuistiinpanotyylisiä kertomuksia Etelä-Euroopasta. Lisäksi kirjailija paikoin tajunnanvirtatekniikalla antaa ihmisten kertoa tuntemuksistaan määrittelemättömässä ajassa ja paikassa. Thor on tämän jälkeen kirjoittanut useita erityyppisiä romaaneja. Hän sai Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon kirjastaan Grįmosin glóir v. 1988. Tämä on hänen ainoa suomennettu kirjansa (Harmaasammal hehkuu, Otava).
Gušbergur Bergsson (s.1932) julkaisi ensimmäisen kirjansa v. 1961. Viisi vuotta myöhemmin julkaistua romaania Tómas Jónsson. Metsölubók, 1966 (~Tómas Jónsson. Menestyskirja) on kutsuttu Islannin romaanikirjallisuuden suunnankääntäjäksi. Kirja koettiin kapinana perinteistä romaanikirjallisuutta vastaan: se sekoittaa ja vaihtaa ajankohtia ja ihmisiä, se leikkaa ja pirstaloi ja sen tapahtumat ylittävät loogisen rajat. Gudbergur herätti romaanillaan voimakasta keskustelua ja toimi epäilemättä rohkaisuna monelle muullekin uuden ajan kirjoittajalle. Vaikka jotkut kritisoivat Gudbergurin romaaneja 'tuhmiksi', monien mielestä Gudbergur oli kuitenkin itse asiassa moralisti. Hän kritisoi yläluokkien tekopyhyyttä, parhaimmillaan hyvinkin humoristisesti. Gudbergur on epäilemättä yksin Islannin kiistellyimmistä kirjailijoista kautta aikojen. Hänen kirjansa Svanurinn, 1991 (Joutsen, 2001, Like) oli ehdolla Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja sai samana vuonna islantilaisen kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa Fašir og móšir og dulmagn bernskunnar, 1997 (Isä ja äiti ja lapsuuden lumous, ei suom.) ja sen jatko-osa Eins steinn sem hafiš fįgar, 1998 (~Kuin kivi jota meri muovaa) olivat ehdolla Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 1999.
Svava Jakobsdóttir (s.1930) kuuluu niinikään Islannin proosamodernismin voimahahmoihin ja ylipäänsäkin Islannin merkittävimpiin kirjailijoihin. Svavan alkuaikoina käyttämää tyyliä on joskus kutsuttu groteskiksi naturalismiksi tai absurdismiksi. Hän kritisoi yhteiskuntaansa, sen moraalittomuuta, rahanahneutta ja naisen asemaa sekä amerikkalaisten joukkojen läsnäoloa. Svavan teoksista suomennettiin v. 1987 ilmestynyt Gunnlašar saga (Kultainen malja, Otava).
Vaikka Įsta, Thor, Gudbergur ja Svava kohoavatkin Islannin modernismin tärkeimmiksi nimiksi proosan alalla, kirjoitti 1950- ja 60-luvulla koko joukko muitakin prosaisteja, jotka ovat mainitsemisen arvoisia. Prosaisti ja runoilija Ólafur Jóhann Sigurdsson (1918-1988) kirjoitti maaseutua ihannoivia yhteiskuntarealistisia kirjoja. Modernismin läpimurtovuosina pikemminkin perinteiseen tyyliin kirjoittava Ólafur reagoi voimakkaasti kirjoissaan aikakautensa rappioilmiöitä vastaan. Hän sai ensimmäisenä islantilaisena Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon 1976. Runoilija, novellisti ja prosaisti Jakobina Sigurdardóttir (1918-1994) kirjoitti realistissävyisiä kirjoja, mutta teki merkittäviä kokeiluitakin. Jakobinan toinen kirja Dęgurvisa, 1965 (~Päivän laulu) oli ensimmäinen nk. kollektiiviromaani Islannissa. Siinä ei siis ollut yhtä selvää päähenkilöä vaan se käsitteli ryhmää ihmisiä samankaltaisten ongelmatilanteiden edessä. Muista kirjailijoista voidaan mainita erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetuksi tullut Ragnheidur Jónsdóttir (1895-1967).
1970-lukua jotkut ovat kutsuneet uusrealismin vuosikymmeneksi. Monet silloin vaikuttaneet kirjailijat protestoivat modernismin hengessä kirjoitettua "epäselvää ja koukeroista" kirjallisuutta ja halusivat suurta yleisöä ajatellen palauttaa selkeälukuisen romaanin. Reykjavikista oli tullut islantilaisittain suurkaupunki, ja kaupungistumisen lieveilmiöitä tarkastelivat yhteiskuntakriittisesti mm. Vésteinn Lśšviksson, ja nykyään Islannin tunnetuimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluva, monitaiteilija Ólafur Haukur Sķmonarson (s. 1947) sekä yhdeksi Islannin suurista kertojista nimetty Ólafur Gunnarsson (s. 1948).
1980-luvulla uusrealistinen suuntaus hiipui. Esille tuli kirjailijasukupolvi, joka on osittain tullut suomalaisellekin yleisölle tutulle tunnetuksi. Kyseessä on ensimmäinen kaupunkisukupolvi, jolle yhteys maaseutuun oli irrallisempi. He kokivat opiskelijavallankumouksen ja naisasialiikkeen ajan ja oppivat tarkastelemaan yhteiskuntaansa irvaillen. Näiden uusien virtauksien käynnistäjänä pidetään Pétur Gunnarssonia (s. 1947). Nyt uskallettiin myös ensimmäistä kertaa uhmata Islannin suuria nimiä, kansallisrunoilija Jónas Hallgrķmssonia ja Nobel-kirjailija Halldór Laxnessia. Žórarinn Eldjįrn (Sininen torni, 1999. Like) ja Steinunn Siguršardóttir (Sydämen seutuvilla, 1999, Otava) ovat Islannin vahvoja nimiä ulkomaillakin samoin kuin eteläamerikkalaisesta maagis-realismista vaikutteita saaneet Einar Kįrason (suomennettu viisi romaania, Like), Einar Mįr Gušmundsson (suomennettu kolme romaania, Like) ja Vigdķs Grķmsdóttir (suomennettu neljä romaania, Like).
Oman tiensä kulkija on ollut novellikokoelmiin erikoistunut Gyršir Elķasson (s. 1961), joka sai Islannin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon (Bókmenntaveršlaun Ķslands) v. 2000. Todellisuuden ja fiktion, elämän ja kuoleman rajat hälvenevät Gyrširin lyyrisissä teksteissä, joissa hän lisäksi tarkastelee luontoa uudesta näkökulmasta poiketen näin perinteisestä tyylistä, jossa luonto on ollut islantilaiselle joko säälimätön uhka tai kauneuden tyyssija.
Vaikkei 90-luvun kirjallisuudelle voida osoittaa pelkästään yhtä suuntausta, erottuu sieltä kuitenkin surrealistinen suuntaus. Sen hyvinä edustajina pidetään taiteilijanimeä Sjón käyttävä monitaiteilijaa sekä eräänlaisilla mininovelleilla itsensä läpilyönyttä Kristķn Ómarsdóttiria (Olipa kerran tarinoita. 1994, Like) 90-luvulla on debytoinut hyvin monenlaisia ja -ikäisiä taiteilijoita.Islanti on Suomen rinnalla yksi tietotekniikan luvatuista maista. Urakeskeisen juppisukupolven tuntoja esittelevät mm. Gušmundur Andri Thorsson ja Ólafur Jóhann Ólafsson. Nettisukupolven ehkä tunnetuin nimi on tällä hetkellä kuitenkin Hallgrķmur Helgason, jonka hulvaton kirja 101 Reykjavik (101 Reykjavik, Otava, 2000) on noussut jonkinlaiseksi kulttikirjaksi Euroopassa ja Amerikassakin.
Yleisenä piirteenä islannin nykykirjailijoilla voidaan pitää sitä, että he eivät ole taiteilijoina keskittyneet pelkästään kirjallisuuteen saati sitten yhteen kirjallisuuslajiin. Monet kirjoittavat yhtä taidokkaasti runoja, novelleja, romaaneja ja näytelmiä, säveltävät ja esiintyvät muusikkoina, performansseissa ja osallistuvat yhteiskuntaelämään artikkelinkirjoittajina ja pakinoitsijoina. Suomalaisia pidetään lukukansana, mutta sitä ovat totisesti islantilaisetkin. Esimerkiksi v. 2001 joulukirjamarkkinoille julkaistiin yli 100 nimikettä, mikä on paljon kansalta, jonka väliluku on hieman yli 280.000.
Islannin kirjallisuuden viidestä viimeisestä vuosikymmenestä kerrotaan enemmän tammikuussa 2001 ilmestyneessä teoksessa Meren neitoja ja meren miehiä (BTJ Kirjastopalvelu Oy), jossa on suomennettuna myös novelli 25 eri kirjailijalta. Islantilaisten lasten- ja nuorten näkökulmaan keskitytään novellikokoelmassa Piilokansan tarinoita (BTJ Kirjastopalvelu OY), joka myös ilmestyi 2001.
Katsauksen suurlähetystön kotisivuille on laatinut hum.kand. Seija Holopainen, 2001.
