Myrkán lukkari

Asui kerran Myrká-nimisellä tilalla Eyjafjördurissä lukkari, hänen nimestään ei ole tietoa. Hänellä oli rakastettuna Gudrún-niminen nainen, joka joidenkin tietojen mukaan asui Baegisán tilalla Hörgá-joen toisella puolella ja työskenteli siellä papilla piikana.

Lukkarin hevosista yksi oli vaaleaharjainen ja sillä hän yleensä ratsasti. Tätä hevosta hän kutsui Faxiksi.

Lukkari lähti kerran joulun alla Baegisáhun kutsumaan Gudrúnia joulunviettoon Myrkáhun ja lupasi hakea hänet aattona tiettyyn aikaan.

Kutsumatkaa edeltävinä päivinä oli satanut paljon lunta ja jokiin oli muodostunut paksu jääkerros. Mutta sinä päivänä kun lukkari ratsasti Baegisáhun sää lauhtui äkkiä ja vesivirrat mursivat päivän mittaan jokien jäät tehden niistä ylitsepääsemättömät. Lukkari ei paluumatkalle lähtiessään kiinnittänyt huomiota päivän aikana tapahtuneisiin muutoksiin, vaan kuvitteli että joet olisivat ennallaan. Yxnadalsá-joen yli hän meni sillan kautta, mutta hänen tullessa Hörgá-joelle olivat sen jäät jo murtuneet. Hän ratsasti joen vartta pitkin kunnes saapui vastapäisellä rannalla olevan Myrkán naapuritilan Saurbaerin kohdalle. Siinä kohtaa oli joessa silta. Lukkari ratsasti sillalle, mutta puolessa välissä silta petti ja lukkari syöksyi veteen.

Seuraavana aamuna läheisen Thúfnavellurin tilan isäntä vuoteesta noustessaan huomasi valjastetun hevosen aitauksen toisella puolella ja oli tunnistavinaan lukkarin Faxin. Isäntä säikähti, sillä hän oli edellisenä päivänä nähnyt lukkarin ratsastavan ohi, muttei palaavan ja niinpä hän alkoi epäillä pahinta. Hän meni aitaukseen ja totesi, että hevosen täytyi olla Faxi, märkänä ja huonossa kunnossa. Hän meni sitten alas joelle ja siellä nk. Thúngvallanes-niemeen. Sieltä, niemen kärjestä, hän löysi lukkarin kuolleena. Isäntä lähti Myrkáhun ilmoittamaan asiasta. Lukkarin todettiin lyöneen takaraivonsa pahasti jäälauttaan, jolla hänen ruumiinsa nyt makasi. Hänet kuljetettiin kotiinsa Myrkáhun ja haudattiin joulunalusviikolla.

Virtojen vuolauden takia ei Myrkán ja Baegisán tilojen välillä ollut minkäänlaisia yhteyksiä lukkarin lähdön jälkeisenä ja jouluaaton välisenä aikana. Aattona ilma oli kuitenkin tyyni ja joen pinta oli laskenut yön aikana, joten Gudrún alkoi jo iloita joulunvietosta Myrkássa. Hän rupesi päivän mittaan tekemään valmisteluja ja kun kaikki oli melkein valmista, kuului ovelta koputus. Ovelle meni Gudrúnin seurassa ollut tyttö, joka ei kuitenkaan nähnyt siellä ketään. Ulkona ei ollut valoisaa eikä pimeää, koska kuu paljastui silloin tällöin pilviverhon takaa. Kun tyttö tuli takaisin ilmoittamaan, ettei ollut nähnyt ketään, sanoi Gudrún: "Eiköhän tässä minusta ole kyse, joten nyt lähden". Hän oli päällysvaatetta vaille valmis. Niinpä hän työnsi kätensä sen toiseen hihaan, toisen hihan hän heitti olkapään yli ja piti siitä kiinni. Tultuaan ulos Gudrún huomasi Faxin seisovan pihassa ja sen vieressä miehen, jonka hän oletti olevan lukkari. Heidän ei tiedetä vaihtaneen sanaakaan. Mies nosti Gudrúnin hevosen selkään ja asettautui itse hänen eteensä. Näin he ratsastivat jonkin aikaan puhumattomina. He saapuivat sitten Hörgá-joelle, jota reunusti korkeat jäävallit. Kun hevonen hyppäsi jäävallin yli, lukkarin hattu kohosi takaa sen verran, että Gudrún näki pääkallon hohtavan valkeana. Kuu tuli samalla esiin pilviverhon takaa, jolloin ratsastaja sanoi:

Gudrún säikähti eikä saanut sanaa suustaan. Mutta joidenkin mukaan Gudrún olisi itse kohottanut hattua ja nähnyt valkoisen kallon. Ja siihen virkkonut: "Näen mikä se on." Heidän keskusteluistaan tai matkastaan ei ole enempää tietoa ennen kuin vasta perillesaapumisen jälkeen. He nousivat ratsailta kirkkomaan portilla ja ratsastaja sanoo:

Sen sanottuaan hän lähti hevosen kanssa. Gudrún katsahti kirkkomaalle ja näki siellä avonaisen haudan. Hän säikähti kovasti, mutta sai tartuttua kirkonkellon nyöreihin. Samassa joku tarttui häneen takaapäin. Oli hänen onnensa, ettei hän ollut kerennyt vetää kuin toisen hihan päälleen, sillä niin kova oli ote, että hiha repesi olkapääsaumoja myöten. Viimeinen mitä hän näki lukkarista oli, että tämä paiskautui avoimeen hautaan kädessään päällysvaatteen riekaleet ja haudan ympärillä oleva multakasa valui hänen päälleen. Gudrún taas jatkoi kellojen soittamista kunnes tilanväki tuli ulos ja otti hänet mukaansa. Gudrún oli nimittäin kaikesta tapahtuneesta niin pelästynyt, ettei hän uskaltanut lähteä pois eikä myöskään lopettaa kellojen soittamista; hän käsitti joutuneensa tekemisiin lukkarin haamun kanssa, vaikkei hän ollut vielä saanut kuulla lukkarin kuolemasta. Asia vahvistui kun hän pääsi juttelemaan tilanväen kanssa ja kertomaan ratsastusmatkastaan.

Myöhemmin samana iltana talonväen asetuttua makuulle ja sammutettua valot lukkari lähestyi taas Gudrúnia. Syntyi niin kova meteli, että kaikki heräsivät eikä kenellekään uni maittanut enää sinä yönä. Kahteen viikkon Gudrúnin ei annettu olla koskaan yksin ja hänen vierellään valvottiin öisin. Joidenkin mukaan papin piti istua hänen sängynpäädyssään ja lukea Psalttaria. Sitten lähetettiin noutamaan tietäjää Skagafjördurin länsiosista. Tultuaan paikalle hän kaivatutti pellosta ylös suuren kiven, joka vieritettiin tilalle ja asetettiin päärakennuksen eteläpuolella olevaan päätyyn. Lukkari tuli illan hämärtyessä ja pyrki sisään taloon, mutta tietäjä ajoi hänet talon taakse. Siellä hän noitui lukkarin loitsuillaan maan sisään ja pyöräytti kiven hänen päälleen, ja siinä lukkari lepää vielä tänäkin päivänä. Siihen loppui kummittelu Myrkássa, ja Gudrún alkoi toipua. Vähän myöhemmin hän palasi kotiinsa Baegisáhun, mutta sanotaan ettei hän koskaan tullut entiselleen.

*) Haamut eivät saa mainita sanaa jumala tai mitään jumalajohteista sanaa kuten Gudrún (Gud-), ja siksi lukkarin haamu puhui Garúnista.

(Kirjasta ‘Ìslenzkar thjódsögur og aevintýri’ suomentanut Seija Holopainen, 1998)